helpottaakohan tää elämä kenenkään kohdalla koskaan?

palasin just viikonlopun vietosta äitin luota. jotenkin tuntuu epäreilulta niin monet asiat sen elämässä. ja mulle tulee paha mieli kun äiti kärsii. toivon silti tehneeni edes jonkunlaista pohjatyötä, että asiat joskus vois olla hyvin. harvoin uskallan niin suoraan puhua. ensin tuli sellanen olo, että haluanko ikinä mennä sinne enää. mutta äitiä mä en hylkää, se ei oo tehny mitään väärin. se että muut asiat ahdistaa, ei ole sen vika.

juteltiin taas pitkään vähän kaikesta. tulin siihen lopputulokseen, että vaikka oon elänyt vaivaiset 2/5 osaa yhden kiusankappaleen elämästä, mulla olis enemmän talenttia hoitaa sen ihmisen tehtäviä. ja nyt mulla on jonkunlainen kuvitelma siitä mitä teen ku valmistun. tai luulen tietäväni mihin kouluun sitten meen... eli ehkä helpottaa kuitenkin.

no joo, ehkä mun viesti maailmalle tällä hetkellä on:

älä käperry siihen omaan pahaan oloon. muista, että sun läheiset kärsii myös. älä laita niitä kärsimään lisää omalla kiukuttelulla ja ilkeilyllä. sillä et voita mitään, saatat vaan menettää rakkaimmat.

näihin fiiliksiin siis jäin kun lähdin. luottamus yhteen ihmiseen on nyt vähän jäissä. sillä on vaan 1 tapa palauttaa se. MIP, oot rakas, haluan sulle vaan hyvää. mutta mieti, miten paljon oot valmis uhraamaan matkalla siihen kultaiseen päämäärääs.